Kilo perhosia ja sata kiloa kiviä.

Mahassa outo tunne.

Tänään oli viimeinen ilta Tilburgissa. Viimeinen ilta Hollannissa. Viimeiset kaljat Clansy's:ssä. Viimeinen pyöräretki kotiin pimeässä.

Pari päivää on ollut hektistä. Tieto siitä, että kotiin mennään, on muuttunut yhä vain todellisemmaksi. Pari iltaa on jo ollut hyvästejä. Keskiviikko, eilinen, tänään. Viimeiset ihmiset, jotka piti hyvästellä olivat Yuki, Jules ja Luke (the beer boy). Clancy's:ssä vain muutamalla kävästiin. Eli ihan rauhallisesti vietettiin viimeistä iltaa. Itkin koko matkan kotiin polkiessani.

Torstai sen sijaan oli villi. Viimeinen Cul de Sac. Piti sanoa kaikille puolitutuillekkin hei heit. Vielä ehti ihan viime metreilläkin tutustua uusiin ihaniin tyttöihin ja poikiin. Ja se harmittaa. Siis ei se että tutustuin, vaan se, että liian myöhään.

Kello on jo paljon. En vain osaa pistää nukkumaan. Huomenna pitää vielä pakata loput kamat ja siivoilla vähän. Kolmen maissa suunnataan kohti Amsterdamia ja seiskalta lähtee lento. Olen kotona Suomen aikaa kello 01:00.

Summa summarum, nämä ovat olleet elämäni uskomattomimmat 3 kuukautta. Mietin eräs ilta viime viikolla sitä, että olin tosi epävarma tänne tulosta silloin, kun tätä vaihtopaikkaa hain. Pelkäsin lähteä liian kauas tutusta ja turvallisesta. Äiti sanoi minulle: "Lähde, ei tuommosta tilaisuutta enää elämässä tule." Ja äitit tietää parhaiten. Ei varmasti tule. Ei tämmöstä kokemusta ainakaan.

On aika mahtava tunne tietää, että minulla on rekkalastillisen verran uusia tuttavia ympäri Eurooppaa (ja joista osaa voin jopa kutsua rehellisesti ystävikseni). Olen myös todistanut itselleni, että uskallan poistua edes vähän pidemmäksi aikaa kaiken turvallisuuden keskeltä. Enkä ikinä vaihtaisi tätä kokemusta pois.


Tot ziens Tilburg.
Ehkä vielä palaan.